Juhlat 2000 vuotta sitten kaivetuissa kalkkiluolissa Charles Heidsieckin tapaan!

150 vuotta sitten kauaskatseinen nuori Charles Heidsieck investoi 2000 vuotta vanhoihin gallialaisiin kalkkiluoliin muiden samppanjatalojen kilpaillessa viljelysmaasta. Tähdätessään korkeimpaan laatuun hän ymmärsi pitkien kypsytysaikojen merkityksen samppanjan valmistusprosessissa. Tänään monikerroksisuus ja kypsytetyt aromit ovat hänen tavaramerkkinsä. Charles Heidsieckin samppanjat ovat voittaneet lukuisia maailman arvostetuimpia palkintoja, niitä nautitaan kuninkaallisissa hoveissa ja samppanja-asiantuntijoiden eliittipiireissä.

Viiniposti sai harvinaisen kutsun vierailla samppanjakellareiden 150-vuotisjuhlissa ja tutustua UNESCON maailmanperintökohteeksi valittuihin gallialaisten kaivamiin luoliin! Paikalle oli kutsuttu Charlesin ystäviä ja toimittajia ympäri maailmaa. Juhlinta alkoi, kun eräänä synkkänä ja sateisena iltana laskeuduimme syvälle maan uumeniin…106 porrasta johdattavat alaspäin luolaston uumeniin. 30 metrin syvyydessä aika tuntuu pysähtyvän.

Charles Heidsieck omistaa yhteensä 47 ”maanalaista pyramidia”. Roomalaistuneet keltit eli gallialaiset kaivoivat niitä 2000 vuotta sitten käyttääkseen kaivamaansa pehmeää kalkkia erilaisiin tarkoituksiinsa. Avokaivoksen sijaan he aloittivat maan pinnalta pienestä aukosta suoraan alaspäin ja vasta hiljalleen laajentaen, kunnes hakku kohtasi vaalean kalkin sijaan tummaa maa-ainesta.

Sittemmin valtavat pullomaiset luolat unohdettiin, kunnes joku löysi ne kulkiessaan metsässä arviolta yli 1500 vuotta myöhemmin. Kosteita luolia on käytetty mm. sienien viljelyyn. Niiden pimeydessä on myös piileskelty sotien aikana.

Maanpinnalla voi havaita ainoastaan pienet kaivon kantta muistuttavat katot, jotka suojelevat kellareiden suuaukkoja. Mikä piilopaikka! Ei uskoisi kävelevänsä valtavan kompleksin päällä!

Nykyään syviä luolia yhdistävät maanalaiset käytävät tarjoten otolliset olosuhteet samppanjapullojen jopa vuosikymmeniä pitkään kypsytykseen. Kellarin tasainen 10°C lämpötila, kosteus ja vaikuttava hiljaisuus maan uumenissa tuntuvat samalla sekä rauhoittavalta että selkäpiitä karmivalta. Jospa seinät osaisivat puhua…

Mikäli kalkki olisi kaivettu aikoinaan avolouhoksesta, ei mitään tällaista olisi jäänyt jäljelle. Huomaa seinät: ne ovat todella pehmeät, niitä voi raaputtaa jopa kynsin!

Charles Heidieckin kellarit eivät ole yleisölle auki, mutta tuona iltana vanhat kalkkiseinät saivat kokea jälleen kummia. Onneksi olkoon Charles Heidsieck! Kiitos ja kumarrus tästä ikimuistoisesta kokemuksesta!

Teksti: Liisa Huttu-Hiltunen Kuvat: credit @Cardinale